Archive for the 'Teknologiaoikeus' CategoryPage 3 of 11

Meijerikohu kuvista

Ruotsalainen meijeriyritys Lindahls on joutunut pulaan, kun heidän  markkinointimateriaalin mallille on selvinnyt, että hänen kuvaa on käytetty luvatta meijerin tuotteissa sekä verkkosivulla. Lindahlsin etusivulla on suuri kuva (alla) jossa kyseinen herra viiksineen tervehtii kävijöitä. Kuva koristaa myös yrityksen jugurttipurkkeja. Loukkausta lisää se, että kreikkalaisen miehen kuvaa on käytetty turkkilaisen jugurtin myynninedistämiseen. Mies on vaatimassa 5 miljoonan euron vahingonkorvauksia.

STT:n mukaan:

Meijeri oli hankkinut kuvan IMS-kuvatoimistolta, joka toimii välikätenä kuvapankeille. IMS:n toimitusjohtaja epäilee, että valokuvaaja on unohtanut kysyä “mallilta” lupaa kuvan käyttämiseen mainoksissa.

Juttu muistuttaa vähän väitöskirjassani käsittelemää CC kuvaan liittynyttä juttua.

In September 2007 Creative Commons was named as a party to a lawsuit filed in Texas on behalf of a minor whose photograph was used by Virgin Australia in an advertising campaign. The suit alleged that the use of the photograph was defamatory and violated her right of privacy (i.e., by using her name and image for commercial purposes). The photograph was taken and then uploaded to Flickr under a Creative Commons Attribution 2.0 license by an adult, who is also a plaintiff.

Juttu on kiinnostava monestakin syystä. Onko kuvatoimisto myynyt kuvaan luvan joka on sisältänyt myös mallin kuvaan kuuluvat oikeudet? Onko meijerillä oikeus luottaa kuvatoimistoon?

Korkein oikeus on käsitellyt vähän vastaavanlaista tapausta tekijänoikeusvastuun osalta tapauksessa KKO 1977 II 78 “Pettäjän tie”.

Teoksen käyttäjä X oli ostanut teokseen käyttöoikeuden tekijänoikeusjärjestöltä. Järjestö oli tehnyt sopimuksen oikeudenomistaja B:n kanssa, joka väitti olevansa teoksen omistaja. Myöhemmin ilmeni, että teos olikin A:n. Korkein oikeus katsoi, että X oli velvollinen maksamaan korvauksen A:lle.

Juttu ei suoraan käsittele kuvan kohteen oikeutta omaan kuvaan, mutta sivuaa oikeutta luottaa välittäjä organisaatioon, joka väittää edustavansa oikeaa oikeudenomistajaa. Kuvan kohde siis lienee oikeassa haastaessaan Lindahlin. Lindahlin ei auta kuin maksaa korvaukset ja haastaa kuvatoimisto vahingonkorvausjutussa myöhemmin. IMS voi sen jälkeen yrittää periä korvauksia kuvaajalta joka “unohti” kysyä luvan. Toisaalta jos kuvatoimisto ei tuollaista ns. mallivapaata käyttöoikeutta ole myynyt, meijeri saa nuolla haavansa yksin.

Published
by
Herkko Hietanen
on 09/04/2010
in Copyright, Court cases, Creative Commons, Privacy, Tekijänoikeusjärjestöt and Teknologiaoikeus
. Closed

Kuvien oikeudet ja tekijän nimen ilmoittaminen

Lisensointu Creative Commons By 2.0 Kuvan ottaja: Glenn Fleishman

Artinfo.comissa on kiinnostava juttu iPadin mukana vakiona tulevan taustakuvasta. Kuvan ottaja Richard Misrach neuvotteli jo jonkin aikaa Applen kanssa kuviensa käytöstä, mutta sopimusta ei ole ilmeisesti vieläkään allekirjoitettu. 300.000 iPadia myöhemmin Richard toivoo saavansa Applelta hyvän sopimuksen oikeudesta käyttää kuvaa yksinoikeudella -Syytä olisikin. Sopimuksettomassa tilassa joku voisi väittää, että Apple on loukannut Misrachin oikeuksia jakaessaan kuvaa osana kaupallista tuotettaan.

he received an email from the company saying it had reconsidered and wanted to license Pyramid Lake (at Night), a 2004 photo he took at a Native American reservation in Nevada. Terms were set for a five-year exclusive deal, with the company saying they would use the image for screen-savers and other features. There was no mention of the iPad. “The funny thing is that I don’t even have a contract with them yet, so they must have decided on it at the eleventh hour,” Misrach says. “I’m sure they’ll send me one quickly now. But I’m very happy, I’m sure it’s fine, and the terms are good.”

Jutussa on käytetty kuvaa, jota Apple muuten ilmeisesti toivoo ainakin tulevaisuudessa käyttävänsä yksinoikeudella. Kuvan tiedoissa on sanottu:

Courtesy of Richard Misrach

“Pyramid Lake (at Night),” a 2004 photo by Richard Misrach (detail).
Toimittaja on todennäköisesti saanut kuvan Misrachilta ja käyttää sitä siis luvalla. Sen sijaan toimittaja on löytänyt ilmeisesti toisen jutussa käytetyn kuvan Wikipediasta. Kuva on lisensoitu CC-nimi mainittava lisenssillä, joten sen käyttöön ei liity kovin montaa ehtoa. Toimittaja onnistuu kuitenkin munimaan tekijätietojen ilmoittamisen.
Courtesy of Wikipedia Commons
Richard Misrach’s photo as seen on the iPad’s desktop.
Tutkin asiaa. Kuva on päätynyt Wikimedia commonsiin Flickr käyttäjä Glenn Fleishman valittua sille CC-by lisenssin. Toimittaja on tuskin saanut “Wikipedia Commonsilta” lupaa tuon käyttämiseen eikä tunnu käyttävän sitä CC lisenssin ehtojen mukaisesti. Taitaa seilata toimittaja samassa veneessä Applen kanssa.
Valitettavasti CC lisenssin loukkaaminen tuntuu olevan maan tapa. Useimmiten hyvääkin tarkoittavat lisenssinsaajat eivät osaa tai viitsi viitata lisenssiehtojen vaatimalla tavalla tekijään tai tämän tekijänoikeustiedot sisältäviin sivuihin. Monesti CC on mainittu, mutta linkki lisenssiin jää uupumaan. Käyttäjät tiputtavat helposti lisenssin nimenkin, vaikka verkossa sen ilmoittaminen ei maksa mitään.
Täytyypä myöntää, etten ole itsekään muistanut aina tuota linkkiä liittää käyttämiini CC teoksiin, mutta olen yrittänyt linkittää silloin alkuperäisiin sivuihin, josta tuo tieto selviää. Näin myös yllä olevassa teoksessa, jota on muutettu rajaamalla alkuperäisestä.
Jos CC-lisenssiehtojen noudattaminen tuottaa vaikeuksia, katsokaa malliesimerkki Wikimedian sivustoista. Ne ovat tyylinäyte siitä miten homma hoidetaan. Toinen hyvä esimerkki on Taloussanomille tehty CC lisensointitoteutus. Sen avulla kuka tahansa lisenssinsaaja voi ilmoittaa CC ehdot Talsan sisällölle. Kun homman kerran tekee kunnolla, ei murehtia sitä joka kerta kun lisensointikysymykset tulevat vastaan.
Published
by
Herkko Hietanen
on 07/04/2010
in Copyright, Creative Commons, Open content, Teknologiaoikeus and Web 2.0
. 3 Comments

Meidän data

Minua on pitkään ihmetyttänyt se ettemme voi fiksusti hallita dataa jota useammat tahot keräävät meistä. Kaupat, luottolaitokset ja liikennelaitokset omaavat meistä dataa, josta ne louhivat arvoa omalle liiketoiminnalleen. Miksi datan generoija, siis yksittäinen ihminen, ei voi tehdä näin helposti omalle datalleen?

Olen käyttänyt puoli vuotta lähes ainoastaan luottokorttia maksujen tekemiseen. Korttiyhtiöni antaa käyttööni työkalut kulujeni seuraamiseen. Tiedän melko tarkasti kuinka paljon rahaa olen käyttänyt ruokaostoksiin ja kuinka paljon harrastuksiin. Luottokorttiyhtiöllä ei kuitenkaan ole kuitteja josta selviäisi kuinka paljon suolakurkkuja olen ostanut puolen vuoden aikana. Hyvä näin. Eikä heillä ole syytäkään olla tätä tietoa. Sen sijaan osalla käyttämistäni kaupoista on tämä tieto johtuen kanta-asiakaskorteista, joita olen käyttänyt alennusten saamiseksi. Minulla on finanssidata, mutta ei mansikankäyttödataani.

Suomessa jokaisella rekisteröidyllä on rekisterin tarkastusoikeus ja osa kaupoista antaa pääsyn dataan. Veikkaanpa, että tulevaisuudessa ihmiset vaativat tietonsa itselleen ja palveluntarjoajat alkavat tarjoamaan työkaluja datavirran järjestelyyn ja analysoimiseen. Samalla myös kaupat joutuvat kilpailemaan siitä miten ne palvelevat datanälkäisiä asiakkaitaan. Data, joka on tuottanut lisäarvoa kaupan käsissä, on potentiaalisesti asiakkaan käsissä vielä arvokkaampaa.Olen nähnyt vauvojen telemetriapalvelun, mutta milloin näemme ensimmäisen yksityishenkilöiden kokonaisvaltaisen telemetriapalvelun joka antaa meille hallinnan tuottamastamme datasta.

Ajattele, jos voisit automaattisesti selvittää edellisen kuukauden ruokakorisi hinnan eri kaupoissa automaattisesti? Mitä, jos voisit laskea kuinka monta kaloria ostit viime viikolla ja miten se vaikutti painoosi? Mitä, jos voisit itse lukea autosi “mustan laatikon” dataa?

Ajatus oma datan omistamisesta on loistava ajatus, mutta se aikaansaa ehkä enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Miten teinien, jotka saavat auton ensi kertaa käyttöönsä, yksityisyyttä suojataan, jos vanhemmat pystyvät seuraamaan heidän joka liikettä? Entä jos vakuutusyhtiöt alkavat vaatia meidän oman telemetrian tietoa kohtuuhintaisten vakuutusten saamiseksi?

Published
by
Herkko Hietanen
on 30/03/2010
in Privacy, Teknologiaoikeus and Web 2.0
. 2 Comments

Julkinen data

Antti Poikola, Petri Kola ja Kari A. Hintikka julkaisivat tärkeän kirjasen: “Julkinen data”. Siinä käsitelläänmyös julkisen datan avaamiseen liittyvää pykäläviidakkoa ja erityisesti edellisessä kirjoituksessani sivuamaani tietosuojalainsäädäntöä vaikka julkaisun ansiot ovat muualla. Hyvää työtä ja tuore tuulahdus muutoin hitaasti etenevään keskusteluun.

Oppaan lopussa esitetään joukko ehdotuksia suomalaisten tietovarantojen
maksuttomalle avaamiselle. Ehdotukset jakautuvat viiteen aihealueeseen:
1) Avoimen datan perusinfrastruktuurin synnyttäminen
2) Lainsäädännön muutos ja kansallinen ohjaus
3) Hallinnon sisäiset käytännöt tukemaan avointa dataa
4) Julkishallinnon avoimen datan hyötyjen jalkauttaminen
5) Suomen kansainvälisen edelläkävijyyden ja tahtotilan mahdollistaminen
Suomessa ei vielä ole datan avaamista koordinoivia toimielimiä, kuten esimerkiksi
Isossa-Britanniassa. Jotta eteneminen olisi koordinoitua ja yksittäisen organisaation
kannalta vaivatonta, Suomeen voitaisiin luoda hallinnon avoimen
datan selvitystoimisto (clearing house). Se koordinoisi käytännön kysymyksiä,
opastaisi hallintoa ja toimisi myös mahdollisten ongelmatilanteiden ratkaisijana
esimerkiksi Kuluttajaviraston tavoin. Niin ikään Suomelle voitaisiin kehittää
datakatalogi, jossa olisi keskitetysti tarjolla tiedot kaikista hallinnon tuottamista
julkisista aineistoista.

Silmiini osui Tim O’Reillyn lyhyt puhe aiheesta, joka sopi päivän avoin/julkinen data teemaan:

DGREE—Tim O’Reilly from DGREE on Vimeo.

Published
by
Herkko Hietanen
on 25/03/2010
in Copyright, Creative Commons, Open content, Privacy, Teknologiaoikeus and Web 2.0
. Closed

Netflixin haaste

Viime viikolla pitkään jenkkien suurin videovuokrausketju BlockBuster ilmoitti että se on ajautumassa konkurssiin. Vaikka konkurssi ei ole Yhdysvalloissa toiminnan loppu vaan uudelleenjärjestelyn paikka, on selvää, että videovuokraus toiminta on muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana paljon. Netflix on yhdysvaltalainen videovuokrauspalvelu. Sen toiminnan ydin on verkossa toimiva palvelu joka suosittelee elokuvia katsojan aikaisempien elokuvien pohjalta. Olen itse arvotellut yli 1000 elokuvaa yhdestä viiteen tähteen -luokituksella.Netflix siis tietää makuni melko tarkkaan. Tuon tiedon ja miljoonien muiden samanlaisten makutietojen perusteella palvelu osaa arvioida minkä elokuvan saattaisin katsoa seuraavaksi. Aikaisemmin suosituksen saamiseksi piti kysyä kavereilta tai tiskin takana olevalta teinimyyjältä jonka maku ei välttämättä aina kohdannut omaa makua. Netflixin kautta valitut DVD tai Bluray -elokuvat saapuvat postilla kotiin. Palvelun kautta voi myös streamata osan elokuvista suoraan tietokoneelta tai sopivalta verkkoon kytketyltä laitteelta katsottavaksi.

NetFlixin todellinen innovaatio ja lisäarvon tuoja verrattuna muihin sen kilpailijoihin on kuitenkin suosittelujen tarkkuus. Omilla voimillaan yritys sai suosittelu algoritmit melko toimiviksi. 2009 se jakoi ensimmäisen Netflix prize kilpailun palkinnon: miljoona dollaria. Palkinnon sai ryhmä joka ensimmäisenä paransi suosittelualgoritmia kymmenellä prosentilla. Voittaja oli Team “BellKor’s Pragmatic Chaos”, jonka jäsenet olivat päivätöissä Yahoolla. Netflix sai Crowdsourcing menetelmällä halpaa työvoimaa sekä mittaamattoman arvokkaan parannuksen liikeomaisuuteensa. Tuloksista innostuneena yritys päätti toistaa kilpailun. Tuloksena oli joukkokanne. Netflix perääntyi kilpailusta ja joukkokanne on sovittu.

Mikä johti joukkokanteeseen? Netflix luovutti kilpailijoille datasetin algoritmin optimoimiseksi. Yritys oli tehnyt kaikkensa datan anonymisoimiseksi. Datasetti voidaan anonymisoida siten että yksin sen datan perusteella ei voi tunnistaa rekisteröityjä henkilöitä. Tutkijat kuitenkin selvittivät, että jos yhdistetään Netflix tietokanta ja IMDB tietokanta, anonymisoidut ihmiset voidaankin tunnistaa. Tässä tapauksessa tunnistaminen tapahtui arvostelun kellonajan perusteella. Vertaamalla tuota kellonaikaa IMDB tietokantaan pystyi yksittäiset käyttäjät tunnistamaan.

Suomessakin rekisteriselosteissa ja tietosuoja koskevissa pykälissä puhutaan rekisteritiedon käyttämisestä anonymisoituna. Rekisterinpitäjän on lähes mahdotonta tietää muihin rekistereihin tallennetuista tiedoista. Onko rekisteri anonymisoitu, jos sen data voidaan toiseen rekisteriin yhdistelemällä “deanonymisoida”? Tarvitseeko rekisterinpitäjän olla tietoinen joka ikisestä rekisteristä ja sen tiedoista vai riittääkö että anonymisointi tehdään vain omalle datalle? Näyttäisi, että nämä ongelmat saattavat estää monet crowdsourcing hankkeet.

Mitä ratkaisuja ongelmaan voisi olla?

-Rekisterin pitäjä voisi pitää kiinni datasetistä, mutta antaa queryvastauksia kilpailijoille. Näin voitaisi edes avustavasti varmistaa, että siitä ei voi yksilöidä henkilöä. Tämä vaikeuttaisi varmasti kilpailijoiden työtä verrattuna ensimmäiseen kierrokseen eikä välttämättä takaisi täydellisesti tietosuojaa.

-Rekisterinpitäjä voisi kerätä käyttäjiltään suostumuksen tutkimuskäyttöön. Tällöin myös tietosuojaongelmat voitaisiin sopimusteitse välttää. Suostumus olisi voinut olla myös jo alkuperäisessä käyttöehtosopimuksessa. Ongelmaksi tulee tosin erilaiset erityislait kuten Video privacyprotectio act jolla on muuten erittäin mielenkiintoiset taustat.

http://en.wikipedia.org/wiki/Video_Privacy_Protection_Act

http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Bork_Supreme_Court_nomination

Published
by
Herkko Hietanen
on 25/03/2010
in Court cases, Creative Commons, Open content, Privacy, Teknologiaoikeus and Web 2.0
. Closed

Luotatko SSL salaukseen, ei kannata

Christopher Soghoian on tutkinut paperissan “Certified Lies: Detecting and Defeating Government Interception Attacks Against SSL” väärennettyjen SSL sertifikaattien käyttöä valtioiden toimesta tiedustelutiedon keräämiseen. Paperi osoittaa että monien ihmisten luottama teknologia on vain yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Sertifikaattien myöntäjät, jotka toimivat julkisvallan kanssa yhteistyössä ja myöntävät väärennettyjä sertifikaatteja tuhoavat koko järjestelmän luotettavuuden. Tutkija nimeää mm. VeriSignin, joka on maailman suurimpien sertifikaattitoimittajien joukossa.

The abstract: This paper introduces a new attack, the compelled certificate creation attack, in which government agencies compel a certificate authority to issue false SSL certificates that are then used by intelligence agencies to covertly intercept and hijack individuals’ secure Web-based communications. We reveal alarming evidence that suggests that this attack is in active use. Finally, we introduce a lightweight browser add-on that detects and thwarts such attacks.

Varsinaisesta paperista:

A pro-democracy dissident in China connects to a secure web forum hosted on servers outside the country. Relying on the training she received from foreign human rights groups, she makes certain to look for the SSL encryption lock icon in her web browser, and only after determining that the connection is secure does she enter her login credentials and then begin to upload materials to be shared with her colleagues. However, unknown to the activist, the Chinese government is able to covertly intercept SSL encrypted connections. Agents from the state security apparatus soon arrive at her residence, leading to her arrest, detention and violent interrogation. While this scenario is fictitious, the vulnerability is not.

Paperi näyttäisi olevan huolellisesti tutkittu ja helppotajuisesti kirjoitettu katsaus sertifikaattien ja “turvallisen” selailun tekniikoihin. Se myös paljastaa kiinnostavaa tietoa selainten eroista ja niihin sisäänrakennetusta luottamuksesta eri varmenteiden myöntäjä yrityksiin ja valtioihin.

Published
by
Herkko Hietanen
on 25/03/2010
in Privacy and Teknologiaoikeus
. 1 Comment

Mash-up-kartat ja CC

Muutama vuosi sitten monet tutkimushankkeet yrittivät yhdistää karttoja ja amatöörien luomia sisältöjä. Microsoft teki töitä Photosynthin kanssa, jonka teknolgoiaa on nyt ilmeisesti nivottu Bing-karttoihin. Tuloksena syntyi kiinnostava mash up, jossa Microsoftin katunäkymät yhdistyvät Flickrin kuviin jotka on CC lisensoitu. Yksityisyys asetukset ovat selkeästi erilaiset, jos kuva tulee Flickr palvelusta kuin jos sen on ottanut Googlen.. eikun Microsoftin kuvausauto. Flickr kuvissa näkyy ihmisten naamoja, tuotemerkkejä ja rekisterikilpiä. Kuvausautojen kuvista nämä on automaattisesti sumennettu.

Microsoft ei ole ainoa joka käyttää mash-upeissaan CC lisensointuja sisältöjä. Wikimedian siirryttyä käyttämään CC lisenssejä on myös Googlen karttapalveluissa CC sisältöä Wikipedia syötteiden johdosta. Wikipedia artikkelit saa kartalle oikean yläreunan lisävalikosta, josta voi säätää satelliittikartat päälle ja pois. Näköjään Google ei ole päivittänyt karttapalvelun Wikipedia osuutta lisenssimuutoksen jälkeen ja lisensointitiedoissa viitataan yhä GFDL lisenssiin (lisenssirikkomus?). Mitenköhän tällaisiin laiminlyönteihin pitäisi suhtautua? Onko Mashupin tekijän tehtävä seurata lisenssimuutoksia ja reagoida niihin saman tien, pienellä viiveellä, jonkun huomatessa asian vai ei lainkaan?

Published
by
Herkko Hietanen
on 22/03/2010
in Copyright, Creative Commons, Open content, Privacy, Sensuuri, Teknologiaoikeus and Web 2.0
. Closed

Barcelonalainen tuomioistuin vapautti vertaisverkkoon linkittäjän

Barcelonalainen tuomioistuin antoi merkittävän päätöksen linkityksestä P2P sisältöön. Jutussa kantajana oli SGAE (Sociedad General de Autores y Editores),  joka on Teoston Espanialainen vastine. Kantajana oli Mr Jesus Guerra-Calderón, joka ylläpiti elrincondejesus.com sivustoa. SGAE väitti että Guerra oli valmistanut kappaleita SGAE:n hallinnoimista teoksista ja saattanut niitä yleisön saataville. Vastaaja taas väitti että verkkosivulla ei tallenneta sisältöä, se on epäkaupallinen, ja että se ainoastaan on linkittänyt tiedostoihin joiden avaamiseen tarvitaan eMule vertaisverkko-ohjelmaa. Tämän takia vastaaja katsoi ettei ole vastuussa tekijänoikeusloukkaisita. Tuomari hyväksyi vastaajan argumentit ja hyltkäsi kanteen. Kiinnostavaa Guerran palvelussa on se, että linkit on valinnut Guerra itse eivätkä palvelun käyttäjät kuten esimerkiksi PirateBayn ja Finreactorin palvelussa. Guerra ei siis vedonnut siihen että palvelun ylläpitäjänä hän ei ole valinnut linkkejä tai ollut tietoinen niiden sisällöstä, josta seurauksena olisi mahdollinen vastuunvapaus. Guerra oli itse toimittanut sivustonsa sisällön ja sen linkki indeksit. Tuomiossa tämä oli otettu huomioon. Linkitystä ei katsottu oikeudenloukkaukseksi:

The defendant’s conduct is to create an index that supports and guides users to access networks using P2P file sharing system, menus, posters or covers for movies or musical works. But there is no provision in the protection system covered by Intellectual Property Law, and adapted to Community Law, that prohibits sites which encourage, permit or guide users to search for works which will then be traded through P2P networks. Broadly speaking, the linking system is the very basis of the Internet, and a multitude of pages and search engines (like Google) can technically do what precisely what is currently under dispute, namely, to link to so-called P2P networks.”

Tuomiossa katsotaan että p2p verkossa kopiointi voi hyvinkin olla yksityistä kopiointia.

“Undoubtedly, previously undistributed works can be made available to the public through P2P networks, even potentially, as they might not be downloaded by other users. This behaviour can often be directed to a plurality of people. However, again, the legal type does not fit exactly and in every circumstance the usual behaviour of the users in such networks, given that, on one hand, in most cases users have the intent of downloading a file not knowing if part of the file they just downloaded is being shared at the same time by one user or a plurality of users from their hard drive. It is perfectly possible that the file exchange is taking place with only one person, or with a limited number of people.”

Päätelmä on vähän ontuva. Vaikka yksityinen kopiointi vertaisverkkoja käyttämällä on mahdollista, usein verkon tehokkuus perustuu siihen, että kopioijia on lukuisia. Koska järjestelmä mahdollistaa teosten saattamisen yleisön saataville ei yksin se että se mahdollistaa myös yksityisen kopioinnin ole puolustus. Eli jos joukko x sisältyy joukkoon y ja x joukko ei ole laiton ja y joukko on, niin silloin y on laiton vaikka siinä on myös x. Eli osa meni oikein ja toinen osa meni kyllä metsään.

Via Technolama

Published
by
Herkko Hietanen
on 17/03/2010
in Copyright, Court cases, Finreactor, P2P, Tekijänoikeusjärjestöt, Teknologiaoikeus and Web 2.0
. Closed

NBC Nearly Goes Creative Commons

Last February, on an especially cold day, author and Harvard scholar Doc Searls shot some pictures of ice crystals that had formed inside the old storm windows of his apartment, and put them up on the online photo sharing site Flickr. Searls is no newcomer when it comes to sharing his photos online. He has over 34,000 photos posted on Flickr and many of them are tagged generously with the Creative Commons (CC) licenses. The CC licenses give the public permission to use the licensed copyrighted work with certain terms. Searls gave the ice crystal photos a CC license that permits the distribution of his photos as long as he gets credit as an author. The license also permits the modification of the work as long as the modifications are distributed with the same CC license.  After Searls released the photos he waited for nature to take its course.

Doc Searls CC-By-SA

In November 2009 a designer from NBC Universal found the photos and contacted Searls. In an email, NBC’s representative told Searls that their designers were creating graphic backgrounds for the coverage of the Vancouver Olympic Games and that in their search for winter images they came across Searls’s crystal photographs on Flickr. They had noticed that they could use the pictures as long as they credited Searls as the author. Since Searls’s photos would be used as the background to text, video and other images, NBC asked if they could credit him along with their design team when the credits ran at the conclusion of NBC’s final Olympic Broadcast. For Searls the NBC’s proposition was acceptable. “Those photos are meant to be used any way people like. I’m glad to accept payment when offered:)  But when not, running my name in the credits is fine,” said Searls in an email to NBC.

After getting the permission NBC was not shy in using Searls’s photos. The ice crystal images were used in transition graphics with the Olympic logo, in background of the digital studio sets, in event information graphics and just about in every other graphic element of the NBC’s Olympic broadcasts. Searls’s photos, which had received just over 1,000 views in Flickr suddenly had a daily audience of over 20 million American sports fans.

Doc Searls, CC By-SA 2.0

So far, this sounds like a sweet story of web 2.0 publishing, where big media company designer and amateur photographers can collaborate without the need of getting lawyers involved. Searls had already granted the public, including NBC, a permission to use his photos by attaching a public license to them. One could read the email exchange between Searls and NBC so that NBC wanted to waive the attribution part of the license or that NBC wanted to waive the whole license and replace it with another one. Having two non-lawyers agreeing in an email about copyright licensing could spell disaster. Especially when the license Doc Searls used did not only require credit but also that the adaptations made from Searls’s photos share the same license terms.

Share-alike licenses are useful in online collaboration projects like Wikipedia. They enable people to collaborate by improving photos and text of their peers. They also try to make sure that the collaboration can continue. This is why the license requires that the improvements, alterations and adaptations, if distributed, are to be placed under the same license as the original work. If NBC were to honor the license terms, a big chunk of the NBC’s Olympic broadcast would fall under the royalty free Creative Commons share-alike license.

The exact amount of the material that would be affected with the ShareAlike term is unclear. It might include just the background graphics, or it might include every other copyrightable element displayed while the ice crystals were on screen –or even whole segments where the crystals were used. To make the matter even more complicated, NBC does not own and can’t license out many of the copyrightable elements that are shown on the screen next to the background graphics. There is no doubt that NBC never wanted its crown jewels, the Olympics, to fall to any royalty-free licensing scheme. Even if NBC would allow this to happen, the Olympic Committee—the owner of the sports broadcast that NBC only licensed—would under no circumstances agree to it.Fortunately, NBC and Searls worked things out before the end of the Olympic Games. Searls was credited as part of the NBC’s creative team, and NBC’s legal department did not have to worry about the ShareAlike term. “NBC’s extensive use of Searls’ photos, and Searls’ happiness for that use, demonstrates the power of Creative Commons licenses as a means to signal openness to collaboration, even if the resulting collaboration does not occur under the terms of the license originally offered,” said Mike Linksvayer, Vice President of Creative Commons.

The irony of the story is that NBC is known to be eager in targeting users and websites that rebroadcast and share its Olympic coverage without permission. While jealously protecting copyright assets is central to organizations like NBC, it is contrary to of the ideology of sharing with Creative Commons licensing.

Television producers and creative teams are not the only ones tempted to use Creative Commons licensed works. Many journalists use Wikipedia as a source for their research. Journalists who are used to copy-and-pasting text from news agency press releases might carry on with the habit with Wikipedia. However, while the license that Wikipedia uses allows copying, there are rules and limitations involved in the practice. These practices are very different from the ones that journalist have been used to dealing with. This means that big media companies have to come up with policies for using Creative Commons licensed works. Those policies might include guidelines for proper attribution and sharing-alike the modified works, or they might just be a list of best practices for seeking alternative licenses.

Original photos: http://www.flickr.com/photos/docsearls/sets/72157613918962531/

NBC using the pictures: http://www.flickr.com/photos/docsearls/sets/72157623323934755/

Here is a video that explains pretty well how the dual licensing of the CC material is done.

Published
by
Herkko Hietanen
on 17/03/2010
in Copyright, Creative Commons, English, News, Open content, tavaramerkki and Teknologiaoikeus
. Closed

Television etätallennuspalvelu tapetilla Yhdysvalloissa

Kirjoitin jutun syksyllä IPR-Info lehteen USA:n etätallennuspalveluista. Juttu julkaistiin uusimmassa numerossa (ilmeisesti 1/2010).

Juttu ei ole enää ihan tuore, mutta samat juridiset kysymykset ovat nousseet Suomessa esille viime aikoina.

Kuvia olen viime aikoina kaivanut Flickr commons palvelusta johon on tallennettuna hienoja kokoelmia tekijänoikeudesta vapaita kuvia.

**

Vuonna 2007 Yhdysvalloissa itärannikon Second circuit valitustuomioistuin antoi ratkaisun TV- ja elokuvayhtiöiden sekä kaapeli-TV-operaattori Cablevisionin riidassa. Cablevision oli informoinut oikeudenhaltijoita uudesta palvelusta, jolla sen asiakkaat voisivat tallentaa verkkokovalevylle ohjelmia käyttäen kaapeliboksiaan ohjelmien tallennusten ohjelmoimiseen. Oikeudenhaltijat vaativat oikeudelta kieltotuomiota, joka estäisi palvelun lanseeraamisen. Tapauksessa keskeisenä kysymyksenä oli: Loukkaako kaapelioperaattori oikeudenomistajien yksinoikeuksia tallentamalla asiakkaidensa pyynnöstä televisio-ohjelmia?

Palvelunkuvaus

Vastaaja Cablevision yhtiö on kaapelitelevisioyhtiö, joka edelleen lähettää eri kanavien ohjelmia asiakkailleen. Samaan aikaan asiakkaille lähetetty ohjelma ohjattiin palvelimelle, jossa oli kaksi puskurimuistia. Ohjelman tallennuttua ensimmäiseen puskurimuistiin ohjelmisto selvitti, onko joku asiakkaista pyytänyt ohjelman tallentamista. Mikäli asiakas oli pyytänyt tallennusta, siirtyi puskurin ohjelma toiseen puskuriin ja ensimmäisen puskurimuistin päälle kirjoitettiin seuraavaksi lähetetty ohjelman palanen. Ohjelma siirrettiin toisesta puskurimuistista sitten asiakkaiden omille kovalevyille tallennettavaksi. Puskurit pitivät sisällään vain 0.1 sekunnin mittaisen tallenteen ohjelmaa.

Oikeus katsoi, että palvelun toteuttamiseen tarvittiin joukko monimutkaisia tietokoneita sekä ihmisiä niiden hoitamiseen. Käyttäjälle palvelu näyttäytyi kuitenkin kotivideonauhurin kaltaisena. Sen sijaan, että tallennuskäsky olisi välittynyt kotona olleeseen tallentimeen, se välittyi verkon kautta keskustallentimeen. Palvelu muistutti on-demand palvelua paitsi, ettei sen kautta voinut katsoa kuin ennalta tallennettavaksi määrättyä aineistoa. Palveluntarjoajan määräysvalta prosessissa rajoittui tallennettavien kanavien rajaamiseen, joka tehtiin tallentimen ohjelmistoa kehittäessä.

Alioikeuden päätös

New Yorkin alioikeus ja tapauksen osapuolet katsoivat, että tapauksessa on merkittävää se, kuka tallensi ohjelmat. Tuomioistuin katsoi, että vastaajan päätäntävalta tallennettavista kanavista, vastaajan omistusoikeus ja ylläpitovastuu tallennuslaitteisiin sekä sen tieto kopioitavista tallenteista ja jatkuva asiakkuussuhde tallentavien asiakkaiden kanssa ovat syitä, miksi kopioiminen tapahtui Cablevisionin eikä asiakkaan toimesta, vaikkakin se kiistatta tapahtui asiakkaan pyynnöstä.[1]

Valitustuomioistuin kumosi alioikeuden päätöksen

Valitustuomioistuin katsoi ensinnäkin, ettei bufferointi välimuistiin ollut lain tarkoittamaa kappaleen valmistusta. Oikeus tulkitsi välimuistiin kirjoittamisen väliaikaiseksi ja erottamattomaksi osaksi teknistä prosessia. Suomessa todennäköisesti päädyttäisiin samaan ratkaisuun tekijänoikeuslain 11a § nojalla.

Valitustuomioistuin katsoi, ettei Cablevision ole yksin sen seikan takia vastuussa kopioiden valmistamisesta, että se omistaa laitteet. Oikeus viittasi päätökseen,[2] jossa katsottiin, ettei Internet palveluntarjoaja ollut vastuussa asiakkaan sen palvelimille laittamista loukkaavista tiedostoista, vaikka se omisti palvelimen. Oikeus viittasi myös aikaisempaan videonauhureita koskevaan oikeuskäytäntöön ja totesi, ettei tallennuslaitteiden valmistaja tai niitä ohjaavien tietokoneohjelmien kirjoittaja ei ole välittömästi vastuussa oikeudenloukkauksista, mikäli niillä on laillinen käyttötarkoitus.[3] Tuomioistuin korosti ettei tapaus anna vastuuvapautta kaikille etävideopalveluille ja ettei tapauksessa käsitelty epäsuoraa tai välillistä vastuuta loukkauksista.

Oikeus katsoi, ettei asiakkaiden tallentimen ohjelmointi eronnut tavallisen kotivideotallentimen käytöstä niin merkittävästi, että olisi tullut katsoa, että kappaleen valmistamisesta olisi vastuussa joku muu kuin asiakas. Oikeus katsoi, että koska järjestelmässä palveluntarjoajan puolesta tallennukseen ei osallistunut ihminen ja koska oikeudenloukkaus vaatii tahallisuutta, ei palveluntarjoajavastaaja ollut syyllistynyt oikeudenloukkaukseen.

Oikeus löysi analogian kaupan omistajasta, joka tarjoaa asiakkaille mahdollisuuden käyttää kaupan nurkassa seisovaa kopiokonetta. Oikeus sen sijaan hylkäsi analogian kopioliikkeeseen, jossa henkilökunta tekee kopiot asiakkaan pyynnöstä asiakkaan toimittamasta teoksesta kopiokoneilla. Valitustuomioistuin katsoi myös, että vastaajan kontrolli tallennettavaksi valittuihin kanaviin oli rajallinen. Vastaaja ei pystynyt valitsemaan, mitä ohjelmia kanavilta tuli eikä myöskään mihin aikaan.

Tuomioistuin katsoi, että vastaajan asiakkaat, ei vastaaja, valmistivat kopiot televisio-ohjelmista. Vastaaja ei tämän vuoksi ollut suoraan loukannut kantajan yksinoikeutta kappaleen valmistamiseen. Tämän takia alioikeuden tuomio kumottiin ja kantajan kanne hylättiin.

Myöhemmät vaiheet

Oikeudenomistajat hakivat valituslupaa korkeimmasta oikeudesta. Kesällä 2009 oikeus eväsi luvan. Taustalla oli oikeusministeriön lausunto, joka luvan puoltamisen sijasta suositteli, että oikeus jättäisi luvan myöntämättä. Cablevision tapauksena tunnettu juttu jää nyt itärannikon second district aluetta sitovaksi ennakkopäätökseksi. Asia on kuitenkin ratkaistu osapuoleten välillä koko liittovaltion alueella. Cablevision saa siis aloittaa etätallennuspalvelut missä päin tahansa USA:ta. Koska asia ei päätynyt korkeinpaan oikeuteen, muilla vastaavien palveluiden tarjoajilla ei ole vastaavaa oikeusvarmuutta. Valitustuomioistuimet kun eivät ole sidottuja toistensa ratkaisuihin.

Suomessa edessä samat kysymykset

Suomessa on lukuisia tahoja, jotka lähettävät televisio-ohjelmia edelleen tietoverkkoja käyttäen sekä monia televisio-ohjelmien etätallennuspalveluita. Viime aikoina useat Internetoperaattorit ovat ottaneet palveluvalikoimiinsa televisiotallentimet, jotka sijaitsevat operaattorin tiloissa. Oikeudenhaltijat ovat suhtautuneet etätallennuspalveluihin epäilevästi. On vain ajan kysymys, milloin oikeus saa eteensä ratkaistavaksi tallennuspalveluiden laillisuuden.

[1] Twentieth Century Fox Film Corp. v. Cablevision 23 Sys. Corp. (Cablevision I), 478 F. Supp. 2d 607 (S.D.N.Y. 2007) s. 618-621 päätös löytyy kokonaisuudessaan:

http://beckermanlegal.com/Documents/cartoonnetwork_csc_080804SecondCircuitDecis.pdf

[2] Religious Technology Center v. Netcom On-Line Communications Services, 907 F. Supp. 1361 (N.D. Cal. 1995).

[3] Sony Corp. of America v. Universal City Studios, Inc., 464 U.S. 417 (1984).

Published
by
Herkko Hietanen
on 15/03/2010
in Copyright, Court cases and Teknologiaoikeus
. Closed