Tietokoneiden takavarikot ovat työllistäneet allekirjoittanutta runsaasti viimeisten vuosien aikana. Syynä tähän on ollut, että Suomessa poliisilla on ollut tapana takavarikoida herkästi kaikki, mitä epäillyn työpyödältä löytyy ja koettaa sitten saada kyseisiä laitteita tuomituksi valtiolle rikoksentekovälineinä. Alemmat tuomioistuimet ovat käytännössä kumileimanneet toiminnan, vaikka se on ollut selkeästi KKO:n autojen ym. monikäyttölaitteiden osalta antamien päätösten kanssa räikeässä ristiriidassa. Tähän tuli nyt stoppi – tai ainakin tuoreen KKO:2010:32:n jälkeen se edellyttää suoranaista KKO:n uhmaamista, mihin harvempi tuomari on valmis.

On helppo ymmärtää, miksi hänen oikeustajunsa ei voinut sulattaa luottamuksellisen tiedon käyttämistä häntä vastaan suunnatussa uutisoinnissa. Oletus tulisi olla että, jos kirjoituksia saa jättää anonyyminä, ne myös pysyvät anonyymina. Näin siis, jos anonyymit kommentit eivät riko lakia.

Jos katsotaan asiaa pelkästään bisnesnäkövinkkelistä lehden päätös oli laskelmoitu. Nyt lehti katsoi jutun paljastamisen tärkeämmäksi kuin yleisön luottamuksen anonyymien kommenttien jättämiseen. Kyse oli luottamuksesta ja sen hinnasta. Onko lukijoiden luottamus siihen, että lehti kaivaa yhteiskunnan epäsuhdat kalliimpi kuin lehden lukijoiden luottanut yksityisyyden säilyttämiseen?

Linkki juttuun.

STT:n mukaan:

Meijeri oli hankkinut kuvan IMS-kuvatoimistolta, joka toimii välikätenä kuvapankeille. IMS:n toimitusjohtaja epäilee, että valokuvaaja on unohtanut kysyä “mallilta” lupaa kuvan käyttämiseen mainoksissa.

Juttu muistuttaa vähän väitöskirjassani käsittelemää CC kuvaan liittynyttä juttua.

In September 2007 Creative Commons was named as a party to a lawsuit filed in Texas on behalf of a minor whose photograph was used by Virgin Australia in an advertising campaign. The suit alleged that the use of the photograph was defamatory and violated her right of privacy (i.e., by using her name and image for commercial purposes). The photograph was taken and then uploaded to Flickr under a Creative Commons Attribution 2.0 license by an adult, who is also a plaintiff.

Juttu on kiinnostava monestakin syystä. Onko kuvatoimisto myynyt kuvaan luvan joka on sisältänyt myös mallin kuvaan kuuluvat oikeudet? Onko meijerillä oikeus luottaa kuvatoimistoon?

Korkein oikeus on käsitellyt vähän vastaavanlaista tapausta tekijänoikeusvastuun osalta tapauksessa KKO 1977 II 78 “Pettäjän tie”.

Teoksen käyttäjä X oli ostanut teokseen käyttöoikeuden tekijänoikeusjärjestöltä. Järjestö oli tehnyt sopimuksen oikeudenomistaja B:n kanssa, joka väitti olevansa teoksen omistaja. Myöhemmin ilmeni, että teos olikin A:n. Korkein oikeus katsoi, että X oli velvollinen maksamaan korvauksen A:lle.

Juttu ei suoraan käsittele kuvan kohteen oikeutta omaan kuvaan, mutta sivuaa oikeutta luottaa välittäjä organisaatioon, joka väittää edustavansa oikeaa oikeudenomistajaa. Kuvan kohde siis lienee oikeassa haastaessaan Lindahlin. Lindahlin ei auta kuin maksaa korvaukset ja haastaa kuvatoimisto vahingonkorvausjutussa myöhemmin. IMS voi sen jälkeen yrittää periä korvauksia kuvaajalta joka “unohti” kysyä luvan. Toisaalta jos kuvatoimisto ei tuollaista ns. mallivapaata käyttöoikeutta ole myynyt, meijeri saa nuolla haavansa yksin.

Olen käyttänyt puoli vuotta lähes ainoastaan luottokorttia maksujen tekemiseen. Korttiyhtiöni antaa käyttööni työkalut kulujeni seuraamiseen. Tiedän melko tarkasti kuinka paljon rahaa olen käyttänyt ruokaostoksiin ja kuinka paljon harrastuksiin. Luottokorttiyhtiöllä ei kuitenkaan ole kuitteja josta selviäisi kuinka paljon suolakurkkuja olen ostanut puolen vuoden aikana. Hyvä näin. Eikä heillä ole syytäkään olla tätä tietoa. Sen sijaan osalla käyttämistäni kaupoista on tämä tieto johtuen kanta-asiakaskorteista, joita olen käyttänyt alennusten saamiseksi. Minulla on finanssidata, mutta ei mansikankäyttödataani.

Suomessa jokaisella rekisteröidyllä on rekisterin tarkastusoikeus ja osa kaupoista antaa pääsyn dataan. Veikkaanpa, että tulevaisuudessa ihmiset vaativat tietonsa itselleen ja palveluntarjoajat alkavat tarjoamaan työkaluja datavirran järjestelyyn ja analysoimiseen. Samalla myös kaupat joutuvat kilpailemaan siitä miten ne palvelevat datanälkäisiä asiakkaitaan. Data, joka on tuottanut lisäarvoa kaupan käsissä, on potentiaalisesti asiakkaan käsissä vielä arvokkaampaa.Olen nähnyt vauvojen telemetriapalvelun, mutta milloin näemme ensimmäisen yksityishenkilöiden kokonaisvaltaisen telemetriapalvelun joka antaa meille hallinnan tuottamastamme datasta.

Ajattele, jos voisit automaattisesti selvittää edellisen kuukauden ruokakorisi hinnan eri kaupoissa automaattisesti? Mitä, jos voisit laskea kuinka monta kaloria ostit viime viikolla ja miten se vaikutti painoosi? Mitä, jos voisit itse lukea autosi “mustan laatikon” dataa?

Ajatus oma datan omistamisesta on loistava ajatus, mutta se aikaansaa ehkä enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Miten teinien, jotka saavat auton ensi kertaa käyttöönsä, yksityisyyttä suojataan, jos vanhemmat pystyvät seuraamaan heidän joka liikettä? Entä jos vakuutusyhtiöt alkavat vaatia meidän oman telemetrian tietoa kohtuuhintaisten vakuutusten saamiseksi?

Oppaan lopussa esitetään joukko ehdotuksia suomalaisten tietovarantojen
maksuttomalle avaamiselle. Ehdotukset jakautuvat viiteen aihealueeseen:
1) Avoimen datan perusinfrastruktuurin synnyttäminen
2) Lainsäädännön muutos ja kansallinen ohjaus
3) Hallinnon sisäiset käytännöt tukemaan avointa dataa
4) Julkishallinnon avoimen datan hyötyjen jalkauttaminen
5) Suomen kansainvälisen edelläkävijyyden ja tahtotilan mahdollistaminen
Suomessa ei vielä ole datan avaamista koordinoivia toimielimiä, kuten esimerkiksi
Isossa-Britanniassa. Jotta eteneminen olisi koordinoitua ja yksittäisen organisaation
kannalta vaivatonta, Suomeen voitaisiin luoda hallinnon avoimen
datan selvitystoimisto (clearing house). Se koordinoisi käytännön kysymyksiä,
opastaisi hallintoa ja toimisi myös mahdollisten ongelmatilanteiden ratkaisijana
esimerkiksi Kuluttajaviraston tavoin. Niin ikään Suomelle voitaisiin kehittää
datakatalogi, jossa olisi keskitetysti tarjolla tiedot kaikista hallinnon tuottamista
julkisista aineistoista.

Silmiini osui Tim O’Reillyn lyhyt puhe aiheesta, joka sopi päivän avoin/julkinen data teemaan:

DGREE—Tim O’Reilly from DGREE on Vimeo.

NetFlixin todellinen innovaatio ja lisäarvon tuoja verrattuna muihin sen kilpailijoihin on kuitenkin suosittelujen tarkkuus. Omilla voimillaan yritys sai suosittelu algoritmit melko toimiviksi. 2009 se jakoi ensimmäisen Netflix prize kilpailun palkinnon: miljoona dollaria. Palkinnon sai ryhmä joka ensimmäisenä paransi suosittelualgoritmia kymmenellä prosentilla. Voittaja oli Team “BellKor’s Pragmatic Chaos”, jonka jäsenet olivat päivätöissä Yahoolla. Netflix sai Crowdsourcing menetelmällä halpaa työvoimaa sekä mittaamattoman arvokkaan parannuksen liikeomaisuuteensa. Tuloksista innostuneena yritys päätti toistaa kilpailun. Tuloksena oli joukkokanne. Netflix perääntyi kilpailusta ja joukkokanne on sovittu.

Mikä johti joukkokanteeseen? Netflix luovutti kilpailijoille datasetin algoritmin optimoimiseksi. Yritys oli tehnyt kaikkensa datan anonymisoimiseksi. Datasetti voidaan anonymisoida siten että yksin sen datan perusteella ei voi tunnistaa rekisteröityjä henkilöitä. Tutkijat kuitenkin selvittivät, että jos yhdistetään Netflix tietokanta ja IMDB tietokanta, anonymisoidut ihmiset voidaankin tunnistaa. Tässä tapauksessa tunnistaminen tapahtui arvostelun kellonajan perusteella. Vertaamalla tuota kellonaikaa IMDB tietokantaan pystyi yksittäiset käyttäjät tunnistamaan.

Suomessakin rekisteriselosteissa ja tietosuoja koskevissa pykälissä puhutaan rekisteritiedon käyttämisestä anonymisoituna. Rekisterinpitäjän on lähes mahdotonta tietää muihin rekistereihin tallennetuista tiedoista. Onko rekisteri anonymisoitu, jos sen data voidaan toiseen rekisteriin yhdistelemällä “deanonymisoida”? Tarvitseeko rekisterinpitäjän olla tietoinen joka ikisestä rekisteristä ja sen tiedoista vai riittääkö että anonymisointi tehdään vain omalle datalle? Näyttäisi, että nämä ongelmat saattavat estää monet crowdsourcing hankkeet.

Mitä ratkaisuja ongelmaan voisi olla?

-Rekisterin pitäjä voisi pitää kiinni datasetistä, mutta antaa queryvastauksia kilpailijoille. Näin voitaisi edes avustavasti varmistaa, että siitä ei voi yksilöidä henkilöä. Tämä vaikeuttaisi varmasti kilpailijoiden työtä verrattuna ensimmäiseen kierrokseen eikä välttämättä takaisi täydellisesti tietosuojaa.

-Rekisterinpitäjä voisi kerätä käyttäjiltään suostumuksen tutkimuskäyttöön. Tällöin myös tietosuojaongelmat voitaisiin sopimusteitse välttää. Suostumus olisi voinut olla myös jo alkuperäisessä käyttöehtosopimuksessa. Ongelmaksi tulee tosin erilaiset erityislait kuten Video privacyprotectio act jolla on muuten erittäin mielenkiintoiset taustat.

http://en.wikipedia.org/wiki/Video_Privacy_Protection_Act

http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Bork_Supreme_Court_nomination

The abstract: This paper introduces a new attack, the compelled certificate creation attack, in which government agencies compel a certificate authority to issue false SSL certificates that are then used by intelligence agencies to covertly intercept and hijack individuals’ secure Web-based communications. We reveal alarming evidence that suggests that this attack is in active use. Finally, we introduce a lightweight browser add-on that detects and thwarts such attacks.

Varsinaisesta paperista:

A pro-democracy dissident in China connects to a secure web forum hosted on servers outside the country. Relying on the training she received from foreign human rights groups, she makes certain to look for the SSL encryption lock icon in her web browser, and only after determining that the connection is secure does she enter her login credentials and then begin to upload materials to be shared with her colleagues. However, unknown to the activist, the Chinese government is able to covertly intercept SSL encrypted connections. Agents from the state security apparatus soon arrive at her residence, leading to her arrest, detention and violent interrogation. While this scenario is fictitious, the vulnerability is not.

Paperi näyttäisi olevan huolellisesti tutkittu ja helppotajuisesti kirjoitettu katsaus sertifikaattien ja “turvallisen” selailun tekniikoihin. Se myös paljastaa kiinnostavaa tietoa selainten eroista ja niihin sisäänrakennetusta luottamuksesta eri varmenteiden myöntäjä yrityksiin ja valtioihin.

Microsoft ei ole ainoa joka käyttää mash-upeissaan CC lisensointuja sisältöjä. Wikimedian siirryttyä käyttämään CC lisenssejä on myös Googlen karttapalveluissa CC sisältöä Wikipedia syötteiden johdosta. Wikipedia artikkelit saa kartalle oikean yläreunan lisävalikosta, josta voi säätää satelliittikartat päälle ja pois. Näköjään Google ei ole päivittänyt karttapalvelun Wikipedia osuutta lisenssimuutoksen jälkeen ja lisensointitiedoissa viitataan yhä GFDL lisenssiin (lisenssirikkomus?). Mitenköhän tällaisiin laiminlyönteihin pitäisi suhtautua? Onko Mashupin tekijän tehtävä seurata lisenssimuutoksia ja reagoida niihin saman tien, pienellä viiveellä, jonkun huomatessa asian vai ei lainkaan?

valtion korvausvastuu ei edellytä, että jonkun nimetyn henkilön voidaan osoittaa syyllistyneen virheelliseen menettelyyn, tässä tapauksessa salassapitovelvollisuuden rikkomiseen, vaan riittävänä on pidettävä, että on uskottavaa, että joku viranomaisen palveluksessa ollut tai siltä tiedon saanut salassapitovelvollinen on menetellyt velvollisuuksiensa vastaisesti.

…

Hovioikeus katsoo, että virkasalaisuuden rikkomista tässä tapauksessa on pidettävä kunniaan kohdistuvan rikoksen kaltaisena rikoksena.

hovioikeus, kun kysymys on valtion viranomaisen syystä tapahtuneesta perusoikeuden loukkauksesta, katsoo, että valtion korvausvastuuta on harkittava virkasalaisuuden rikkomisen objektiivisten tunnusmerkistötekijöiden perusteella ja sillä perusteella, miten ja millaisin seurauksin virkasalaisuuden rikkominen todellisuudessa on ilmennyt.

Eli jos viranomainen vuotaa tietoa, on valtio korvausvastuullinen vaikka vuotoa ei löydy. On kiinnostavaa mikäli tällaiset kanteet yleistyvät, ryhtyykö valtio tutkimaan aktiivisesti tietovuotoja ja kiristyykö valtion tietoturva. Seiskat ja muut juorulehdet elävät poliisiasemilta ja sairaaloista tirisevistä vinkeistä julkimoiden vastoinkäymisistä. Monesti nämä tiedot ovat salassapidettäviä. Kun valtiota lyödään riittävän monta kertaa tällaisilla ja pienemmilläkin kanteilla, on odotettavissa, että valtio alkaa jahtaamaan vuotajia tosissaan.

Myös Rusille annettu Gag-order eli ilmaisukielto oli hovioikeuden mukaan lainvastainen:

Esitutkintalain 48 §:n mukaan jos esitutkinnassa läsnä olevalle henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Hovioikeus toteaa, että Rusia oli kielletty kertomasta mitään kuulustelutilaisuuteen liittyneiden keskusteluiden ja kuulustelun sisällöstä. Edellä mainitun säännöksen perusteella kielto voi koskea vain ulkopuolisiin henkilöihin liittyviä tietoja. Rusille annetusta kiellosta ei ole ilmennyt, että Rusia itseään koskevat seikat olisi suljettu ilmaisukiellon ulkopuolelle, minkä vuoksi Rusi on saattanut olla siinä käsityksessä, että hän ei ole saanut ilmaista tutkittavasta asiasta mitään.

Hovioikeus otti myös kantaa silloisen oikeusministerin julkisuudessa esittämään kannanottoon. Kannanotossa Koskinen oli antanut
ymmärtää, että oli mahdollista, että Alpo Rusi oli syyllistynyt vakoilurikokseen.

Oikeusministerin asiana ei ole ollut ottaa kantaa yksittäiseen rikostutkintaan….

Hovioikeus katsoo, että ministerin asemaan liittyvä merkittävyys ja näkyvyys ja tehtävien laaja-alaisuus huomioon ottaen kaikkia valtioneuvoston jäsenen toimia omalla toimialallaan, mitkä toimet ovat omiaan vaikuttamaan yksittäisen kansalaisen asemaan, on pidettävä edellä kerrotussa säännöksessä tarkoitettuna julkisen vallan käyttönä.

“Then I saw this man on tv who had the same problem with his cow ‘Betsie’ and he decided to kill her and make really nice fashionable shoes from Betsie. He looked sooo handsome with Betsie on his feet! After watching this program I immediately cut Pinkeltje’s head off and made myself a purse. She’s always with me now!”

Tarkoitus oli tehdä taidetta, mutta kuten mikä tahansa hyvä taide, Tinkerbellin teos herätti kuumia tunteita. Taiteilija sai lukuisia tappouhkauksia.

I will hit you until you can’t move, then I will cut you open and chop off your hand and put the phone in a place where you can’t reach.’

Seuraavassa projektissaan taiteilija kaivoi verkosta tietoa uhkausten tekijöistä ja koosti niistä kirjan. Kirjassa on uhkausten lähettäjien Youtube videoita sekä Myspace ja Facebook profiilikuvia. Teko oli tarkoitettu selkeäksi yksityisyyden loukkaukseksi.

“It was a weird time. For three months, my live evolved around the computer. I was peeping into the lives of people I didn’t care for. I felt like I was trapped in a world I didn’t want to be in – the armpit of the web.”

Ongelma on klassinen vääryys vastaan vääryys. Vähän sama kuin miksi rikollinen ei voi valittaa, jos toinen rikollinen muksii… Uhkausten lähettäjät saattaisivat itsensä avoimeksi syytteelle laittomasti tehdyille uhkauksille. Projekti herättää kysymyksiä yksityisyydestä. Julkisuudessa monesti puhutaan siitä, että ihmiset ampuvat puskasta anonymiteetin suojasta. Tinkebellin projekti osoittaa, ettei näin aina ole.

Tinkebellistä tulee mieleen Matti Nikki joka on nostanut ohjelmistotaiteen avulla esille aiheita joista olisi muuten vaikea puhua. Yhteiskunta tarvitsee rohkeita taiteilijoita. Linkki englanninkieliseen juttuun.